Kuun greippitarhassa

 

Prologi

Asy como la sombra nuestra vida se va

que nunca más torna nyn de nos tornará

 

(Niin kuin varjo vain, niin kuluu elämämme.

Ei se koskaan palaa, itsekään  me palaa emme.)

 

                    Pero López de Ayala, Consejos morales

 
              

Olen hyvästellyt rakkaimmat ystäväni lähteäkseni lyhyelle mutta dramaattiselle matkalle. Hopeisella peilillä, kauan ennen aamunkoittoa, odottaa pieni matkalaukku jossa on vaatteet joita tarvitsen siinä vieraassa maassa johon lähden. 

    Aamun kylmä ja tiivis tuoksu lyö salaperäisesti yön mittaamattomaan rantaan.

    Taivaan pingotetulla lehdellä värjöttää pilven anfangi ja parvekkeeni alla satakieli ja sammakko pyörittävät äänihyrrää ilmassa.

    Tyynenä mutta haikeana teen viimeiset valmisteluni, mitä hienovaraisimpien siipien ja konsentristen ympyröiden mielikuvien vallassa. Huoneeni valkoisella seinällä, jäykkä  ja suora kuin kuollut käärme, rippuu miekka jota isoisäni urheasti kantoi sodassa Bourbonien Kaarlekuningasta vastaan.

    Täynnä kunnioitusta nostan miekan naulasta. Se on kuin valkoinen poppeli, kellertävän ruosteen peitossa, ja sidon sen vyölleni ajatellen että on käytävä suuri näkymätön taistelu ennen kuin astun puutarhaan. Hurmioitunut ja hyvin väkivaltainen taistelu maallista vihollistani vastaan, joka on valtava lohikäärme nimeltä Terve Järki.

    Kipeä ja haikea tunne kaikista suurista ja pienistä asioista, hyvistä ja pahoista, joita ei koskaan tapahtunut valtaa silmieni maisemat, joita peittävät violetin valon silmälasit. Katkera tunne, joka saattaa minut matkaan kohti tätä puutarhaa joka värisee ilman korkeimmilla tasangoilla.

 

 

    Kuin fosforinhohtoiset pisteet iskevät kaikkien olentojen silmät tulevaisuuden seinään … jäljelle jäävät menneen ajan kellastuvat lehdet, puutarhat vailla hedelmiä,  joet vailla vettä. Yksikään ihminen ei ole kaatunut selkä edellä kuolemaan. Mutta miettiessäni tätä ääretöntä hylättyä maisemaa olen nähnyt elämättömän elämän suunnitelmapiirroksia, moninkertaisina ja päällekkäisinä kuin päättymättömän vesipyörän kaukalot.

 

Ennen lähtöäni tunnen sydämessäni terävän piston. Perheeni nukkuu ja koko talo on levossa. Aamu, joka tekee tornit taas näkyviksi ja laskee puiden lehdet yksi kerrallaan, pukee minut kahisevaan ja loistavaan pitsiin. Mutta olen uhohtanut jotain … ei epäilystäkään … ja niin kauan olen valmistautunut tähän! ...  Herrani, minkä olen unohtanut? Ai niin, puupalan, pienen palan punaista ja kovaa kirsikkapuuta.

    Kun lähtee kotoa, on oltava edustava. Kukkamaljakosta sängyn vieressä otan vaalean ruusun joka näyttää juhlalliselta mutta raivoisalta ja kiinnitän sen vasemmalle takkini napinläpeen.

    On aika.

 

(Kellonsoiton epätasaisella tarjottimella kukot kiekuvat.)

 
 
 

Porttikäytävä

                      Lapsi: Lähden hakemaan aarnikotkan sulkia.

                          Kääpiö: Poikaseni, tässä asiassa en voi sinua auttaa.

                                                                                       Kansantaru

 

 

Tam-tam

Ilma oli kuollut.
Se oli kuivunut eikä enää liikkunut.
 
Pinjat lepäsivät maassa.
Heidän varjonsa nousivat, väristen.
 

Minä-Sinä-Hän
(samalla tasolla)
 
Tam-tam

 

 

Näkökulma

 
Silmissäni
aukeaa itämättömien
siementen sulkeutunut
laulu.
 
Kaikki ne haaveilevat

epätodellisia ja mahdottomia. 

(Vehnä uneksii valtavista
keltaisista kukista).
 
Kaikki ne uneksivat
hurjista seikkailuista varjoissa.
Saavuttamattomista hedelmistä
ja kesyttämättömistä tuulista.
 
Ne eivät tunne toisiaan.
Sokeina, vieraina toisilleen,
tuoksunsa kiusaamia,
iäti vankeja.
 
Jokainen siemen
kuvittelee itselleen
taivaan täyttävän sukupuun
runkoineen ja oksineen.
 
Ilmaan nousevat
merkilliset kasvustot.
Suuria mustia oksia,
ruusut tuhkanväriset.
 
Kuu, hukkumaisillaan
kukkiin ja versoihin
puolustautuu säteillään
kuin hopeinen mustekala.
 
Silmieni edessä
aukeaa koskaan
itämättömien siementen
suljettu laulu.
 

 

Puutarha

 
Se ei syntynyt, ei koskaan.
Se olisi voinut kukkia.
 
Se joka hetki
syvenee ja muuttuu.
 
Joka hetki aukeaa
uusia, erilaisia polkuja.
 
Tännepäin! Tuonne!
Moninainen kehoni liikkuu.
 
Matkalla kylien läpi
tai nukkuessaan meressä.
 
Kaikki on auki! On
lukkoja kaikkiin avaimiin
vaikka aurinko ja kuu
saavat meidät sekaisin
ja jalkojemme alla tiet
menevät solmuun.
 
Kaikkea tässä mietin.
Olisin voinut olla
Jumala tai kerjäläinen,
vesi tai vanha nappikukka.
 
Ja moninaiset, kirjavat
polkuni peittävät
kehoni ruusuilla.
 
Mahdollinen puutarha
on kuin mahdoton kartta.
Joka hetki se muuttuu
ja syvenee.
 
Se ei syntynyt, ei koskaan!
Se olisi voinut kukkia.
 

 

Lehtimaja

 
Liikkumattomassa suihkulähteessä
nukkuu iso lintu kuolleena.
 
Rakastavaiset suutelevat
unen kylmien lasiruutujen välissä.
 
”Sormus, anna minulle sormus!”                        
”En tiedä missä sormeni ovat.”
”Etkö ota minua syliin?” ” Käteni
jäivät sänkyyn, kylmissään ristiin.”
 
Lehvästön läpi laahusti
vanha kuunsäde.
 
 

Puistokatu

 
Valkoiset Teoriat
tanssivat silmät
sidottuina metsässä.
 
Hitaina kuin joutsenet
ja katkerina kuin oleanterit.
 
Kulkevat ohi
ihmissilmän näkemättä,
niin kuin öisin joet
virtaavat huomaamatta,
niin kuin hiljaisuudessa
uusi, erilainen ääni.
 
Joku luo harmaan katseen
paitansa sisältä.
Se on kuolevan katse.
             Toiset
heiluttavat sekavien
sanojen pitkiä oksia.
He elävät eivätkä elä
ja kulkevat hurmion metsässä.
Unessäkävijöiden tungos!
(Hitaina kuin joutsenet
ja katkerina kuin oleanterit.)
 

 

Suluissa

 
Tytöistä jää, vailla katseitakin,
sielukas tuoksu.
Ilma ei siitä välitä.
Valkoinen satalehtinen kamelia.
 
 

Liikkumattoman puutarhurin laulu

 
Ilmassa elää ja värisee
se, jota et voinut aavistaa.
 
Päivien aarretta
et edes huomaa.
 
Tulevat ja menevät kuormineen
eikä kukaan niitä näe.
 
Rikottuina, koskemattomina saapuvat
ja kypsinä siemeninä lähtevät.
 
He kertovat kaiken
jos vaan kuuntelisit.
 
Maailma on suihkulähde:
viileä, selkeä ja pysyvä.
 
Päivien aarretta
et edes huomaa.
 
Puhdas hiljaisuus
saa veren hyytymään.
 
Mutta silmät sinulla on
jotta seuraisit jokiuoman tietä.
 
Päivien aarretta
et edes huomaa.
 
Ilmassa elää ja värisee
se, jota et voinut aavistaa.
 
Viipyvät tuoksut
sitoivat puutarhan yhteen.
 
Joka lehti
näki omaa unta.
 

 

Riippusillat

 
Mikä väen paljous,
näkymätön ja aina uusi
tulossa tähän puutarhaan
ainaiseen lepoon.
 
Joka askel maan pinnalla
nostaa meidät uuteen maailmaan.
Joka jalka astuu
riippuvalle sillalle.
 
Tiedän ettei ole
yhtä oikeaa tietä.
On haaroittuvien teiden
suuri labyrintti.
 
Joka askeleella
jalkamme eteen syntyy
idulla olevien polkujen
valtava viuhka.
 
Oi valkoisten teorioiden
puutarha! Oi puutarha
missä en ole, missä
minun kuuluisi olla!
 
 

Valkoinen satyyri

 
Kuolemattomien narsissien keskellä
nukkuu valkoinen satyyri.
 
Valtavat lasisarvet
silittävät otsansa uurteita.
 
Kuin voitettu lohikäärme nuoli
aurinko hänen isoja fröökynänkäsiä.
 
Rakkauden virralla kulkivat ohi,
kelluen, kaikki kuolleet nymfit.
 
Satyyrin sydän pudistaa tuuleen
kaikki vanhat myrskynsä.
 
Maassa makaava huilu olikin
seitsemän sinisen lasiputken lähde.
 

 

Vaikutelmia puutarhasta

            
I
 
Hiljaisten oksien alla
kavaljeerien kanssa
kulkevat vanhat neidit
joita ei rakastettu.
 
Herrat ilman silmänsä
ja neidit sanattomina
pynttäytyvät hymyin
kuin huiskivat linnunsulat.
 
He kulkevat hallayön
huurteisten tulppaanien
alla, vangitun valon
valkoisessa hurmassa.
 
Tuoksujen sokaisema
väentungos vaeltaa
ja polkee jalan alla
koskemattomat kukat.
 
Oi jäisten appelsiinien
vino ja vahva valo!
Kavaljeerit kompastuvat
katkenneisiin miekkoihinsa.
 
 
II
 
Kuutamon vanha leski,
ken voi hänet unohtaa?
Hän joka näki unta
että maa on lasia.
 
Raivoisana, kalpeana
tuuditti meren uneen
ja selvitti hiuksensa
korallien huudoilla.
 
Nuo hiuksensa lasiset,
kuka ne unohtaisi?
Hänen rinnoillaan lepää
lähteen sata huulta.
 
Korkeiden suihkulähteiden
hilparit hänta suojaavat
hiekkarannan dyynien
tyyneillä aalloilla.
 
Mutta kuu ja kuu,
milloinka hän palaa?
Tuulen ikkunaverho
liikkuu lakkaamatta.
 
Kuutamon vanha leski,
ken voi hänet unohtaa?
Hän joka näki unta
että maa on lasia.
 
Kunnon kreivi Arnaldo,
kuka sinut unohtaisi?
Sinäkin näit unessa
että maa oli lasia.
 

 

[Minä]

 
[...]
 
Minä
Mita pyydät minulta,
ettet minua jättäisi, Uni?
 
Uni
Kaksitoista kultaista joutsenta
ja kaksitoista mustaa kuuta.
 
Minä
Tahdon kirkkaita päiviä
ja öitä ilman salaisuuksia.
 
Uni
[…]
 
 

Kuunkaari

 
Mustien kuiden kaari
liikkumattoman meren yllä.
 
Syntymättömät lapseni
minua seuraavat.
 
”Isi älä juokse, odota!
Nuorin oli kuollut jo tullessaan.”
He takertuvat silmiini.
Kukko laulaa.
 
Kiveksi jähmettynyt meri
nauraa viimeisellä allollaan.
”Isi älä juokse, odota!”
             Huudostani
kasvaa valkoisia liljoja.
 

 

[Korkeat tornit]

 
Korkeat tornit.
Pitkät joet.
 
Haltija
Ota isovanhempiesi
vihkisormus.
Maan alla sadat kädet
sitä kaipaavat.
 
Minä
Kädessäni tunnen
valtavan sormien kimpun
mutta sormuksen tunnusta -
sitä en halua!
 
Korkeat tornit.
Pitkät joet.
 
 

Syntymättömän lapsen laulu

 
Jätit minut kukalle kesken
itkujen tummien vesien.
 
Itku jonka opin
vanhenee ja vetää
perässään huokausten
ja kyynelten laahuksen.
 
Kuinka voisin, kädetön,
murtaa Valon portin?
Käsivarteni airoina
toisen lapsen veneessä.                                                            
 
Nukuin rauhallista unta.
Kuka puhkaisi uneni?
Äitini hiukset
ovat jo harmaat.
 
Jätit minut kukalle kesken
itkujen tummien vesien.
 

 

Seitsensydämisen pojan laulu

 
Seitsemän sydäntä
minulla on.
Omaani en löydä.
 
Ylhäällä vuorella, äiti,
törmäsimme tuuli ja minä.
Seitsemän pitkäkätistä tyttöä
kantoivat minua peileillään.
 
Seitsenlehtisellä suullani
olen laulanut koko maailmalle.
Ketunhäntäiset laivani
purjehtivat vailla purjetta ja airoja.
 
Olen elänyt vieraiden
maissa. Salaisuuteni
jota kannoin rinnallani
näkivät kaikki enkä sitä tiennyt.
 
Ylhäällä vuorella, äiti,
(sydämeni liitää kaikujen yllä
tähden muistikirjan sivuilla)
törmäsimme tuuli ja minä.
 
Seitsemän sydäntä
minulla on.
Omaani en löydä.
 
 

Valkoinen tuoksu

 
Mikä kylmä
hyasinttien haju.
 
Tyttö kävelee
valkoisten sypressien luo.
Irtileikatut rintansa
hän kantaa kultaisella vadilla.
 
(On kaksi polkua:
hänen pitkä huntunsa
ja linnunrata.)          
 
Kuolleitten
lasten äiti
vapisee kiiltomatojen
kiihkosta.
 
Mikä kylmä
hyasinttien haju.
 
 

Kohtaaminen

 
Auringon kukka.
Joen kukka.
 
Minä
Sinäkö? Rintasi
hohtaa vaan en nähnyt sinua.
 
Hän
Niin usein leninkini
nyörit ovat sinua hipaisseet.
 
Minä
Vaikka et puhu, kuulen kurkussasi
lasteni valkoiset äänet.
 
Hän
Lapsesi ovat silmissäni
kuin keltaset timantit.
 
Minä
Sinäkö? Minne kuljetitkaan
pitkän pitkiä palmikoitasi, rakas?
 
Hän
Kuuhun. Nauratko? Siinä tapauksessa,
kiersin vain narsissin kukan.
 
Minä
Rinnassani liikkuu unisena
vanhojen suudelmien käärme.
 
Hän
Päättymättömät hetket
juurtuivat huokauksiini.
 
Minä
Saman tuulen pauloissa, kasvokkain,
emmekä toisiamme tunteneet!
 
Hän
Metsä tihenee, pidä kiirettä.
Kumpikaan meistä ei ole vielä syntynyt.
 
Auringon kukka.
Joen kukka.
 
 

Hiekkadyyni

 
Ikivanhan valon
laajalla dyynillä
olen eksyksissä
vailla taivasta ja tietä.
 
Kuoleva Pohjoinen
sammutti tähtensä.
Haaksirikkoutuneet taivaat
aaltoilivat laiskasti.
 
Valon merellä
minne menen? Mitä etsin?
Verhottujen kuiden
vedensillat valittavat.
 
Voi viileä lankkuni
umpipuuta,
vie minut takaisin parvekkeelle
elävien lintujen luo.
 
Puutarha pysyy
ja siirtelee kukkapenkkejä
rantaan ajautuneen hiljaisuuden
karkealla selällä.
 

 

Kellojen soito, aamunkoitto

Puutarhan ulkopuolella

 
Auringon sadat sarvet
nostavat matalaa taivasta.
 
Tasangon sonnit
toistavat samaa liikettä.
 
Vanhat kirkontornit
kiivaina heittävät kiviä
 
ja herättävät liikkeelle
tuulten valtavan lauman.
 
Joessa alkavat juuri
kalojen taistelut.
 
Minun sieluni, poika ja tyttö,
nyt hiljaa!